Tarjolla tänään: Mitä tehdä paistista? Ja myös: Mitä tapahtuu lauantaina 10.9.?

Naudan paisti on aika ihana asia.

Se on erittäin laadukas ruhonosa, josta saa tehtyä vaikka mitä. Se taipuu niin arkeen kuin juhlaan, nopeisiin ja hitaampiin ruuanlaittosessioihin, eri makumaailmoihin, sillä voi hifistellä tai mennä mutkattomasti siitä mistä aita on matalin. Ihan mitä vaan!

Aika usein huomaan kuitenkin laittavani ihan sitä ja samaa äpöstystä. Hitaasti uunissa omassa rauhassaan kypsyvä pata, lisukkeena sitä mitä kaapista sattuu löytymään. Minun ihan ylimmäinen suosikkini on burgundinpata. Tein sitä viimeksi viikko sitten, mutta en malttanut kuvia räpsiä joten saatte käyttää tämän ohjeen kanssa enemmän mielikuvitustanne:


Burgundinpata

1 kg paistia (sisä/ulko/ihansama)
100 g pekonia
pikkusipuleita reilusti
3 kpl porkkanoita
laakerinlehtiä pari
mustapippuria
suolaa
3 dl punaviiniä
3 dl lihalientä
3 rkl tomaattisosetta
timjamia
herkkusieniä

Ota liha huonenlämpöön noin puoli tuntia ennen paistamista. Paloittele paisti. Paista pekoneja hetki pannulla ja heitä sekaan paloiteltu paisti. Paista kunnes paistinpalojen pinta on kauniin ruskea, ja siirrä lihat uunipataan.

Paista samassa pannussa lohkotut sipulit ja porkkanat ja kääntele hetki. Sitten laita kaikki höpötyset uunipataan, kääntele sekaisin ja laita uuniin matalaan lämpöön. Anna olla siellä kauan. Jos joku haluaa tarkempia lukemia, niin esimerkiksi 150 astetta ja noin 4 tuntia kuulostaa aika hyvälle. Mitä pitempi paistoaika niin sitä matalampi lämpötila ja toisinpäin. Voit joutua lisäämään jossain vaiheessa hiukan punaviiniä tai lihalientä pataan, jos neste kiehuu kovin vähiin.

Ja herkkusienet kannattaa paistaa pannulla ja lisätä padan sekaan vasta paiston loppuvaiheessa noin puoleksi tunniksi. Jos on hirveä kiire ja häsellys päällä ja onnistut ajatuksissasi heittämään herkkusienet pataan jo alkuvaiheessa, ei pata siitä pilalle mene mutta herkkusienet menevät sellaisiksi hiukan nahkeiksi.

On aika hyvää. Tarjoa vaikka riisin tai keitettyjen ohrasuurimoiden kanssa.

Mutta mitä muuta paistista voi tehdä kun näitä perinteisiä pataruokia? Tästä ja monesta  muusta asiasta kuullaan lisää 10.9...

Blogitekstin aiheen vaihtumisen kunniaksi välikevennys: Kanasen kanat Kanalanmäellä.

Ja sitten asiasta aidantolppaan, eli mikä ihmeen Osta tilalta! -päivä?

Lauantain 10.9. vietetään valtakunnallista Osta tilalta! -päivää, jolla pyritään kannustamaan ihmisiä, niin kuluttajia kuin tuottajiakin, suoramyynnin pariin. Myös Vanhantalon tila osallistuu. Emäntä itse osallistui tapahtuman tienoilta oikein markkinointikoulutukseen, johon kuului mahdollisuus saada Keski-Suomen keittiömestareiden kanssa yhteistyössä yksi keittiömestari tilalle tuoksi päiväksi puhumaan lihasta ja laittelemaan ruokajuttuja tilallisten toiveiden mukaan.

Vanhallatalolla päästään tästä syystä nauttimaan opetusneuvos Martti Lehtisen keitoksista. Martista voi lukea lisää vaikka täältä tai täältä. Ja kannattaakin lukea, sillä sitten olette varmaan minun kanssani samaa mieltä siitä, että Martti on itse asiassa aika mahtava tyyppi. :)

Martti on siis tavattavissa Vanhallatalolla lauantaina 10.9. klo 11-15. Martti paistelee pannulla vähän maisteltavaa lähinnä paistipaloista ja opastaa meitä hiukan naudanlihan saloihin. Kaapeissa on myynnissä lihaa, joten varatkaa käteistä mukaan tai varatkaa omanne jo perjantaina ruokaasuomesta.fi-verkkokaupasta. Käteistä kannattaa joka tapauksessa ottaa mukaan, sillä tilan vanha emäntä on lupautunut laittamaan tarjolle maankuulua omenapaistostaan pientä korvausta vastaan.


Jee, nähdään viikonloppuna!
-Riikka

Tarjolla tänään: Pitkään haudutettua Occo Buccoa

Reseptikokeilut päätin aloittaa palasta, jota olen aina halunnut kokeilla: naudan potkasta eli occo buccosta. Reseptejä vakoilin vähän sieltä ja täältä ja sovelsin ohjeita sen mukaan, mitä kaapista löytyi ja mikä omaa makuhermoa miellyttää.

Tämä on vähän niinkuin niiden kaikken muodonmuutosohjelmien ennen-kuva.

 Aloitin valmistuksen nostamalla huoneenlämpöön 1 kilon occo bucco -kiekkoja, tässä tapauksessa kiloon mahtui kolme kiekkoa. Lämmön tasaantumista odotellessani otin paloista hirveästi kuvia ruokaasuomesta.fi-verkkokauppaa ja tätä blogia varten veljeni kameralla, mikä osoittautui koko ruuanvalmistuksen haasteellisimmaksi vaiheeksi. Aiemmin en ole ruokakuvausta harrastanut missään muodossa. Miksi jotkut saavat sen näyttämään niin helpolta?

Ennen paistoa leikkasin potkakiekkoja ympäröivän kalvon rikki viidestä kohtaa välttykseni "kuppiefektiltä". Pyörittelin kiekot vehnäjauho-suola-mustapippuriseoksessa ja paistoin pinnat voissa pannulla kiinni. Kiekot päätyivät uunipadan pohjalle. Pannulle kasasin kastikkeen ainekset:

1 sipuli (+ pari kevätsipulia varsineen koska sellaisia sattui löytymään) kevyesti kuullotettuna
2 dl valkoviiniä
reilusti valkosipulia
1 prk hyvää tomaattimurskaa (koska ei ollut säilyketomaatteja)

Näiden annoi kiehua hetken, ennen kuin lisäsin soossin uunipataan potkakiekkojen päälle. Pataan kaadoin vielä lihalientä niin että lihat peittyivät. Setti saa hautua 150-asteisessa uunissa kauan, jotta liha irtoilee luusta. Parin tunnin haudutuksen jälkeen lisäsin vielä raastettua luomusitruunan kuorta ja laitoin koko komeuden takaisin uuniin vielä tunniksi. Kaveriksi keitin täysjyväpastaa, mutta muukin lisuke olisi toiminut.

Tässä olisi nyt sitten jälkeen-kuva. Luu on kuvausrekvisiittaa eikä siten tarkoitettu syötäväksi.

Lopputulos oli murea ja maistuva. Liha hajosi helposti, joten tätä ruokaa ei tarvitse syödä pihviveitsen kanssa. Lihan maku pääsi hyvin esiin kun sitä ei oltu peitetty mausteilla - laadukkaan lihan kaveriksi riittää pelkkä suola ja mustapippuri. Pataruoat ovat ihanan vaivattomia laittaa, kun ruoka kypsyy itsekseen uunissa muun touhun ohessa. Iltapäivällä uunissa odotti lämmin, hitaasti kypsynyt ateria, joka sopi lisäksi tällaiseen sadepäivään kuin nappi silmään.

Mitäs sitä seuraavaksi söisi?

Mitä on tullut tehtyä.

Ihanaa kesäpäivä kaikille!

Korppisella tulee vettä kuin saavista kaataisi, joten vaikka takaraivossa huutaa tahto päästä rehuntekoon, niin nyt näin sään salliessa ajattelin yrittää herätellä blogia henkiin.

Yli vuosi sitten on tullut viimeksi kirjoiteltua. Silloin syntyi Vanhantalon ensimmäinen hereford-vasikka. Sitemmin noita syntymiä on tullut viitisenkymmentä lisää. Tuttua touhua siis, vaikka jokainen poikiminen onkin erittäin yksilöllinen. Ja jokainen syntyvä vasikka on oma upea persoonansa.

Mammoja ja vauvoja päivälevolla. Ja uusi katos!

Lauman koko on pikkuhiljaa kasvanut - tänä keväänä poiki 36 emoa. Nyt voi keskittyä jalostukseen, sillä emomäärää ei ole enää tarkoitus nostaa. Sen sijaan tästä lähtien sonnivasikatkin jäävät kotitilalleen kasvamaan teurasikään asti.

Viime syksynä remontoimme tiloja paremmin emoille sopiviksi, ja remontointi jatkuu jälleen tänä syksynä. Saimme valmiiksi jaloitteutarhan ja uuden katoksen, mutta makuuparret jäivät vielä asentamatta. Emäntä kutsui remonttikohdettaan dementiatyömaaksi, sillä katosta väkersi kasaan joukko (melkein) eläköityneitä isäntiä talkoohengessä. Mutta hyvää jälkeä tuo vanhusporukka sai aikaan, kyllä iän tuoma kokemus näkyy.

Tällä hetkellä kaikista jännintä on suoramyynti. Aloitimme suoramyynnin viime tiistaina, kun saimme palautuksena lihaerän Savo-Karjalan leikkaamosta. Lihan myynti on sujunut oikein hyvin, mielenkiintoa on riittänyt ja palaute on ollut kannustavaa, kiitokset siitä kaikille! Joitain lihapaloja olen tarkoituksellisesti jättänyt omaan varastoon, sillä ajattelin kokeilla kokata tulevina päivinä jotain herkullista ja jakaa kokemuksia täällä blogissa. Jos joku lukija inspiroituisi kokeilemaan vaikka joitain uutta ruhonosaa, niin se olisi aika hienoa!

Kokeiluja varten on varattu ainakin occo buccoa, kuvetta ja luullista lapaa. Jotain saattaa eksyä grilliin, mutta myös pataruuat houkuttelevat, etenkin tällaisen sadepäivän yllättäessä. Mitähän sitä vilkas mielikuvitus keksiikään...

Palataan siis asiaan hyvän ruuan merkeissä, ja jakakaa toki omia ideoitanne ja kokemuksianne. Jaettu ilo on kaksikertainen ilo, joten eiköhän sitten jaettu nam ole myös kaksinkertainen nam?

Voihan Vauva!

Nyt se alkoi, nimittäin poikimakausi.

Räikkälandiassa poikii seuraavan kahden kuukauden aikana yhteensä 19 herefordia ja yksi Kultu (lypsyrotuinen hieho). Ennakkotietojen mukaan poikimisten kuului alkaa maaliskuun alussa, mutta Jannis päätti toisin: perjantaina makuuhallista löytyi terhakka sonnivasikka.

Pienoinen Mooses oli syntynyt ihan kaikessa hiljaisuudessa. Jannis oli poikinut jo kerran aikaisemmin, joten konkarina se onnistui hoitamaan koko homman aivan itse. Hoitajien tarvitsi vain ihailla vierestä, kuinka puhtaaksi nuoltu vasikka imi emon alla jo terhakkaasti utaretta.

Näin se maito maistuu.

Viikonloppua vietettiin siis meillä uutta tulokasta ihmetellen. Taivaalta tuli välistä vettä ja toisinaan taas räntää, mutta pieninkään laumanjäsen ei tuntunut kevätkelejä säikkyvän; ulkona kuljettiin muun porukan mukana, tiiviisti emon kintereillä pyörien.

Naama hieman turpeessa, muttei sekään haittaa. Kavereita odotellessa.

Nyt sitten odotellaan seuraavaa h-hetkeä. Tänä vuonna kaikki vasikat nimetään M-kirjaimella alkavilla nimillä (esimerkkinä Mooses). Nimiehdotuksia otan mielelläni vastaan, oma mielikuvitus saattaa nimittäin alkaa jossain vaiheessa ehtymään...

Sipritellen!

Tänään vietettiin Siprin tai Sipin eli Sihverin päivää kirpeässä pakkassäässä. Vanhan kansan merkkipäivät -kirja kertoo, että uskomusten mukaan Siprin päivän säästä pystyy ennustamaan tulevan kevään ja kesän kelejä: tuulinen päivä ennusti, etteivät kasket pysy kesällä hallinnassa, mutta suojasää ja lämmin ilma lupailivat aikaista kevättä.

"Jos tuuli Siprin päivänä lennättää lunta reenraiteen yli, 

niin kyllä kesälläkin lentää tuli metsässä ojan yli."

"Jos Sipretin päivänä suojasää, niin toukokuun alkupuolella 

jo maassa ruohoa ja puitten lehdet hiirenkorvan kokoisia."

"Kun kana saa Sihverin päivänä kulpasta räystään alta vettä, 

niin härkä Maariana (25.3.) ojasta." 

Kevättä rinnassa.

Siprin päivänä myös sisäruokinnassa talven yli olleet siat ja kanat päästettiin ulos ruokaa etsimään.

"Sipristä sika seinustalle, kynttilästä kukko tunkiolle."

"Kana sanoo: Ruoki minua Sihverin päivään, heitä sitten hännästä hangille."

Tämä Siprin päivä ei ennustanut meidän mäelle kovin lämpöistä kevättä: pakkasta oli rapiat 15 astetta, joten olisi kana-paralla ollut vaikeuksia saada räystään alta juodakseen. Ja koska meidän talosta ei VIELÄ löydy kanoja tai sikoja, joita olisi voinut hännästä hangille viskoa, niin täytyi tyytyä noihin hereford-emoihin.

Meidän 19 kohta poikivaa emoamme ovat viettäneet tämän talven ulkoruokinnassa jaloittelutarhassa. Ulkoa nämä ovat siis saaneet ateriansa tähänkin asti etsiä, mutta Siprin päivän kunniaksi päätimme tarjota vähän isomman alan ruuanetsintään ja päästimme emot lehmihakaan parin heinäpaalin kimppuun. Hännästä viskomiseen nuo herefordit ovat vähän turhan kookkaita, joten saivat vielä tämä kerran käyttää omia jalkojaan... Tässä teille hieman tallenteita tunnelmista.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hiukan hirvitti, koska joukossa on myös ihan kohta poikivia mammoja. Koirakin huitelee mukana.

Tytöt rauhoittuivat kuitenkin aika nopeasti syömään. Takaisin jaloittelutarhaan ei sitten enää joudettukaan ennen kuin vasta auringon laskiessa. Nyt kaikki makoilevat hallissa väsyneenä päivän riehumisesta. Huomista odotellessa.

Tänään minusta tuli maanviljelijä. Kuinka tässä niin pääsi käymään?

Vielä vuosi sitten pidin itseäni suhteellisen kaupungistuneena humanistina. Opiskelin kuudetta vuotta Jyväskylän yliopistossa suomen kieltä, istuskelin päivät kirjaston kahvilassa ja haaveilin kustannustoimittajan urasta. Sitten tapahtui jotain, mitä en itsekään vielä ole oikein sisäistänyt.

Perheen kesken tuli puhetta sellaisesta ihmeestä kuin sukupolvenvaihdos. Olen kotoisin maatilalta. Vanhempieni viljelemä tila on ollut suvulla 1900-luvun alusta asti, ja tällä hetkellä tilalla pyörii pieni lypsykarja. Isäni saavutti tänä vuonna 56 vuoden iän, onnittelut hänelle siitä, jolloin maanviljelijä voi päästä luopumistuen piiriin – edellyttäen, että perheestä löytyy jatkaja tilanpidolle. Mahdollisuus siirtyä luopumistuelle 56-vuotiaana loppui kuitenkin tämän vuoden alussa. Seuraavan kerran sukupolvenvaihdos olisi mahdollinen vasta kolmen vuoden päästä, jos vain oikutteleva hallintomme sen silloin suo. Päätös piti siis tehdä mahdollisimman pian.

Pyörittelin asiaa mielessäni hetken jos toisenkin. Sukutila on minulle tärkeä, ja olen sisimmässäni aina halunnut asua maalla, mitä sitä kieltämään. Minusta on kiva rapsutella lehmiä ja aamuisin haluan kaataa kahviini itse lypsettyä, oikeasti tuoretta maitoa. Haluan, että kotipihallani kipottelee kesäisin erittäin vapaita kanoja, jotka munivat erittäin vapaiden kanojen munia. Nautin luonnosta ympärilläni, metsistä ja viljapelloista, illan pimeydestä ja aamun kirpeydestä, hyvin hoidettujen eläinten levollisuudesta ja hyvin tehdyn työn jäljistä.

Mutta toisaalta haluan myös tehdä kaikkea muuta. Haluan matkustaa, tavata uusia ihmisiä, nukkua pitkään, viettää hyvin ansaitun vapaapäivän hyvän kirjallisuuden parissa ja saada ihan säännöllistä palkkaa työstä josta pidän. Maanviljelijän työt saattavat rajoittaa joitain näistä toiveista.

Minun silmiini maanviljelijän työ vaikutti kuitenkin ihanimmalta. Ai miksi? No siksi. Ei siihen osaa kukaan vastata – tämä on kutsumusammatti. Ei tätä ainakaan rahan takia tehdä, työpäivät ovat raskaita mutta palkkapäivät harvassa. Mutta tämä on sitä minun unelmaani. Olen aina ollut hyvä haaveilemaan, ja ne haaveet minua tähänkin uravalintaan siivittävät.

Tässä haaveiden täyttymisiä odotellessa saadaan varmaan kokea yhtä ja toista. Tähän mennessä olen jo hieman päässyt maistelemaan maanviljelijän elämää, arjen aherrusta ja rahahuolia, mutta tänään maksoin vihdoin tilasta kauppahinnan vanhemmilleni joten olen lopultakin velallinen eli siis tilallinen. Tulevaisuudessa ajattelin silloin tällöin kirjoitella tänne tilan tapahtumista, vastoinkäymisistä ja onnistumisista sekä uusista haaveista. Pääsee joku muukin kurkistamaan, mitä on nuoren velallisen tilallisen arki.