Vielä vuosi sitten pidin itseäni suhteellisen kaupungistuneena humanistina. Opiskelin kuudetta vuotta Jyväskylän yliopistossa suomen kieltä, istuskelin päivät kirjaston kahvilassa ja haaveilin kustannustoimittajan urasta. Sitten tapahtui jotain, mitä en itsekään vielä ole oikein sisäistänyt.
Perheen kesken tuli puhetta sellaisesta ihmeestä kuin sukupolvenvaihdos. Olen kotoisin maatilalta. Vanhempieni viljelemä tila on ollut suvulla 1900-luvun alusta asti, ja tällä hetkellä tilalla pyörii pieni lypsykarja. Isäni saavutti tänä vuonna 56 vuoden iän, onnittelut hänelle siitä, jolloin maanviljelijä voi päästä luopumistuen piiriin – edellyttäen, että perheestä löytyy jatkaja tilanpidolle. Mahdollisuus siirtyä luopumistuelle 56-vuotiaana loppui kuitenkin tämän vuoden alussa. Seuraavan kerran sukupolvenvaihdos olisi mahdollinen vasta kolmen vuoden päästä, jos vain oikutteleva hallintomme sen silloin suo. Päätös piti siis tehdä mahdollisimman pian.
Pyörittelin asiaa mielessäni hetken jos toisenkin. Sukutila on minulle tärkeä, ja olen sisimmässäni aina halunnut asua maalla, mitä sitä kieltämään. Minusta on kiva rapsutella lehmiä ja aamuisin haluan kaataa kahviini itse lypsettyä, oikeasti tuoretta maitoa. Haluan, että kotipihallani kipottelee kesäisin erittäin vapaita kanoja, jotka munivat erittäin vapaiden kanojen munia. Nautin luonnosta ympärilläni, metsistä ja viljapelloista, illan pimeydestä ja aamun kirpeydestä, hyvin hoidettujen eläinten levollisuudesta ja hyvin tehdyn työn jäljistä.
Mutta toisaalta haluan myös tehdä kaikkea muuta. Haluan matkustaa, tavata uusia ihmisiä, nukkua pitkään, viettää hyvin ansaitun vapaapäivän hyvän kirjallisuuden parissa ja saada ihan säännöllistä palkkaa työstä josta pidän. Maanviljelijän työt saattavat rajoittaa joitain näistä toiveista.
Minun silmiini maanviljelijän työ vaikutti kuitenkin ihanimmalta. Ai miksi? No siksi. Ei siihen osaa kukaan vastata – tämä on kutsumusammatti. Ei tätä ainakaan rahan takia tehdä, työpäivät ovat raskaita mutta palkkapäivät harvassa. Mutta tämä on sitä minun unelmaani. Olen aina ollut hyvä haaveilemaan, ja ne haaveet minua tähänkin uravalintaan siivittävät.
Tässä haaveiden täyttymisiä odotellessa saadaan varmaan kokea yhtä ja toista. Tähän mennessä olen jo hieman päässyt maistelemaan maanviljelijän elämää, arjen aherrusta ja rahahuolia, mutta tänään maksoin vihdoin tilasta kauppahinnan vanhemmilleni joten olen lopultakin velallinen eli siis tilallinen. Tulevaisuudessa ajattelin silloin tällöin kirjoitella tänne tilan tapahtumista, vastoinkäymisistä ja onnistumisista sekä uusista haaveista. Pääsee joku muukin kurkistamaan, mitä on nuoren velallisen tilallisen arki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti