Voihan Vauva!

Nyt se alkoi, nimittäin poikimakausi.

Räikkälandiassa poikii seuraavan kahden kuukauden aikana yhteensä 19 herefordia ja yksi Kultu (lypsyrotuinen hieho). Ennakkotietojen mukaan poikimisten kuului alkaa maaliskuun alussa, mutta Jannis päätti toisin: perjantaina makuuhallista löytyi terhakka sonnivasikka.

Pienoinen Mooses oli syntynyt ihan kaikessa hiljaisuudessa. Jannis oli poikinut jo kerran aikaisemmin, joten konkarina se onnistui hoitamaan koko homman aivan itse. Hoitajien tarvitsi vain ihailla vierestä, kuinka puhtaaksi nuoltu vasikka imi emon alla jo terhakkaasti utaretta.

Näin se maito maistuu.

Viikonloppua vietettiin siis meillä uutta tulokasta ihmetellen. Taivaalta tuli välistä vettä ja toisinaan taas räntää, mutta pieninkään laumanjäsen ei tuntunut kevätkelejä säikkyvän; ulkona kuljettiin muun porukan mukana, tiiviisti emon kintereillä pyörien.

Naama hieman turpeessa, muttei sekään haittaa. Kavereita odotellessa.

Nyt sitten odotellaan seuraavaa h-hetkeä. Tänä vuonna kaikki vasikat nimetään M-kirjaimella alkavilla nimillä (esimerkkinä Mooses). Nimiehdotuksia otan mielelläni vastaan, oma mielikuvitus saattaa nimittäin alkaa jossain vaiheessa ehtymään...

Sipritellen!

Tänään vietettiin Siprin tai Sipin eli Sihverin päivää kirpeässä pakkassäässä. Vanhan kansan merkkipäivät -kirja kertoo, että uskomusten mukaan Siprin päivän säästä pystyy ennustamaan tulevan kevään ja kesän kelejä: tuulinen päivä ennusti, etteivät kasket pysy kesällä hallinnassa, mutta suojasää ja lämmin ilma lupailivat aikaista kevättä.

"Jos tuuli Siprin päivänä lennättää lunta reenraiteen yli, 

niin kyllä kesälläkin lentää tuli metsässä ojan yli."

"Jos Sipretin päivänä suojasää, niin toukokuun alkupuolella 

jo maassa ruohoa ja puitten lehdet hiirenkorvan kokoisia."

"Kun kana saa Sihverin päivänä kulpasta räystään alta vettä, 

niin härkä Maariana (25.3.) ojasta." 

Kevättä rinnassa.

Siprin päivänä myös sisäruokinnassa talven yli olleet siat ja kanat päästettiin ulos ruokaa etsimään.

"Sipristä sika seinustalle, kynttilästä kukko tunkiolle."

"Kana sanoo: Ruoki minua Sihverin päivään, heitä sitten hännästä hangille."

Tämä Siprin päivä ei ennustanut meidän mäelle kovin lämpöistä kevättä: pakkasta oli rapiat 15 astetta, joten olisi kana-paralla ollut vaikeuksia saada räystään alta juodakseen. Ja koska meidän talosta ei VIELÄ löydy kanoja tai sikoja, joita olisi voinut hännästä hangille viskoa, niin täytyi tyytyä noihin hereford-emoihin.

Meidän 19 kohta poikivaa emoamme ovat viettäneet tämän talven ulkoruokinnassa jaloittelutarhassa. Ulkoa nämä ovat siis saaneet ateriansa tähänkin asti etsiä, mutta Siprin päivän kunniaksi päätimme tarjota vähän isomman alan ruuanetsintään ja päästimme emot lehmihakaan parin heinäpaalin kimppuun. Hännästä viskomiseen nuo herefordit ovat vähän turhan kookkaita, joten saivat vielä tämä kerran käyttää omia jalkojaan... Tässä teille hieman tallenteita tunnelmista.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hiukan hirvitti, koska joukossa on myös ihan kohta poikivia mammoja. Koirakin huitelee mukana.

Tytöt rauhoittuivat kuitenkin aika nopeasti syömään. Takaisin jaloittelutarhaan ei sitten enää joudettukaan ennen kuin vasta auringon laskiessa. Nyt kaikki makoilevat hallissa väsyneenä päivän riehumisesta. Huomista odotellessa.

Tänään minusta tuli maanviljelijä. Kuinka tässä niin pääsi käymään?

Vielä vuosi sitten pidin itseäni suhteellisen kaupungistuneena humanistina. Opiskelin kuudetta vuotta Jyväskylän yliopistossa suomen kieltä, istuskelin päivät kirjaston kahvilassa ja haaveilin kustannustoimittajan urasta. Sitten tapahtui jotain, mitä en itsekään vielä ole oikein sisäistänyt.

Perheen kesken tuli puhetta sellaisesta ihmeestä kuin sukupolvenvaihdos. Olen kotoisin maatilalta. Vanhempieni viljelemä tila on ollut suvulla 1900-luvun alusta asti, ja tällä hetkellä tilalla pyörii pieni lypsykarja. Isäni saavutti tänä vuonna 56 vuoden iän, onnittelut hänelle siitä, jolloin maanviljelijä voi päästä luopumistuen piiriin – edellyttäen, että perheestä löytyy jatkaja tilanpidolle. Mahdollisuus siirtyä luopumistuelle 56-vuotiaana loppui kuitenkin tämän vuoden alussa. Seuraavan kerran sukupolvenvaihdos olisi mahdollinen vasta kolmen vuoden päästä, jos vain oikutteleva hallintomme sen silloin suo. Päätös piti siis tehdä mahdollisimman pian.

Pyörittelin asiaa mielessäni hetken jos toisenkin. Sukutila on minulle tärkeä, ja olen sisimmässäni aina halunnut asua maalla, mitä sitä kieltämään. Minusta on kiva rapsutella lehmiä ja aamuisin haluan kaataa kahviini itse lypsettyä, oikeasti tuoretta maitoa. Haluan, että kotipihallani kipottelee kesäisin erittäin vapaita kanoja, jotka munivat erittäin vapaiden kanojen munia. Nautin luonnosta ympärilläni, metsistä ja viljapelloista, illan pimeydestä ja aamun kirpeydestä, hyvin hoidettujen eläinten levollisuudesta ja hyvin tehdyn työn jäljistä.

Mutta toisaalta haluan myös tehdä kaikkea muuta. Haluan matkustaa, tavata uusia ihmisiä, nukkua pitkään, viettää hyvin ansaitun vapaapäivän hyvän kirjallisuuden parissa ja saada ihan säännöllistä palkkaa työstä josta pidän. Maanviljelijän työt saattavat rajoittaa joitain näistä toiveista.

Minun silmiini maanviljelijän työ vaikutti kuitenkin ihanimmalta. Ai miksi? No siksi. Ei siihen osaa kukaan vastata – tämä on kutsumusammatti. Ei tätä ainakaan rahan takia tehdä, työpäivät ovat raskaita mutta palkkapäivät harvassa. Mutta tämä on sitä minun unelmaani. Olen aina ollut hyvä haaveilemaan, ja ne haaveet minua tähänkin uravalintaan siivittävät.

Tässä haaveiden täyttymisiä odotellessa saadaan varmaan kokea yhtä ja toista. Tähän mennessä olen jo hieman päässyt maistelemaan maanviljelijän elämää, arjen aherrusta ja rahahuolia, mutta tänään maksoin vihdoin tilasta kauppahinnan vanhemmilleni joten olen lopultakin velallinen eli siis tilallinen. Tulevaisuudessa ajattelin silloin tällöin kirjoitella tänne tilan tapahtumista, vastoinkäymisistä ja onnistumisista sekä uusista haaveista. Pääsee joku muukin kurkistamaan, mitä on nuoren velallisen tilallisen arki.